torstai 10. heinäkuuta 2014

Naiset ja koneet

Sattuipa kerran niin, että mieheni joutui lähtemään useamman päivän työmatkalle. Ruoho oli leikkaamatta, mutta ei hätää, minä hoidan. Sain edeltävänä päivänä asianmukaiset ohjeet ruohonleikkurin käyttöön, ja aamun valjetessa lähdin jännityksensekaisin tuntein pärisyttelemään päältäajettavallani. Muutaman lenkin jälkeen ajo alkoi tuntua vakaalta, ja jännitys vaihtui innostukseen: TÄMÄHÄN ON HAUSKAA!

Mutta sitten kaikki muuttui. Ajokki sanoi kiitos hei, poksahti ja pysähtyi. Siinä sitä vasta hermoja koeteltiin, mutta en lannistunut. Olin luvannut hoitaa tämän asian, ja sen aioin myös tehdä. Muistin, että varastossa lojui työnnettäväkin versio, eikä sen käyttäminen niin kauhean vaikeaa voinut olla. Mutta kun se oli! Lukuisista yrityksistä huolimatta masiina ei käynnistynyt.

Aloin pikkuhiljaa olla epätoivoinen. Siisti nurmikko on minulle todella tärkeä asia, ja halusin todella saada sen ajettua. Nyt nurmikenttä näytti surkuhupaisalta: reunat siistiäkin siistimmät, keskellä rehotti ruma viidakko. Mitäs nyt sitten? TRIMMERI! Sillähän voisi näppärästi siistiä viidakkokeskustan!

Näppärästi tosiaan. Trimmerikään ei ollut yhteistyöhaluinen, joten tunsin olevani umpikujassa. Viimeisenä ahaa-elämyksenä mieleeni juolahti nurmikkosakset. Luojan kiitos tässä vaiheessa  ymmärsin jättää nurmikon rauhaan ja saksien käyttö jäi vain ajatuksen tasolle. Minkälaista jälkeä siitä olisi syntynytkään!

Nielin siis lopulta kiukkuni, ja jäin kärsivällisesti odottamaan mieheni paluuta. Nyt ruohonleikkuri on korjattu ja nurmikko siististi ajettu. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mitä nyt itsetuntoni sai pienen pienen kolauksen.