Pihassamme asustelee monenmoista sirkuttajaa. Olen huono lintutuntija, mutta mustarastaan ja pari västäräkkiä olen ainakin pihastamme bongannut. Mustarastas kuulemma pesii maassa, ja kevään kuluessa olenkin huolissani pohtinut, miten mahtaa poikasten käydä noiden kahden villipedon (joita myös kissoiksi kutsutaan) reviirillä.
Jokunen viikko sitten huomasin nurmikolla pyörivän pikkuruisia linnunmunia, joista osasta oli sisälmykset kadonneet parempiin suihin. Syytin oravaa, koska eihän meidän pörröiset pallerot tuollaiseen ryhtyisi. Niin laiskojakin ovat, että hyvä kun jaksavat ruokakupille lyllertää.
Tänään sain itse todistaa, että palleroissammehan asuu varsinaisia villikissoja, kun seurailin ikkunasta pikkulintuja ja nurmikolla köllöttelevää isopäistä kollia. Huomasin, että Isopää vaani jotain, mutta en siihen sen kummemmin kiinnittänyt huomiota. Ainahan se on saalistavinaan milloin mitäkin, mutta ei se koskaan mitään kiinni saa. No nyt sai.
Seuraavaksi näin sen jo tyytyväisenä kantavan siivekästä suussaan. Ja tottakai sitä oltiin heti tuomassa sisälle näytille. Kiljunnan ja aiheuttamani sekasorron seurauksena kissa nappasi saaliinsa ja juoksi karkuun. Lähdin tietysti perään siinä toivossa, että mauku luopuisi välipalastaan. Pari kertaa siinä sitten kierrettiin taloa ympäri. Tulipa päivän lenkkeilyt tehtyä kattia jahdatessa!
Tämän verran siitä poloisesta linnusta jäi jäljelle. Plus sitten ne höyhenet, jotka roikkuivat Isopään suupielistä, kun sen seuraavan kerran näin.
